Kalajoella itsenäisyyspäivää vietettiin perinteiseen tapaan kaupungin ja seurakunnan yhdessä järjestämässä tilaisuudessa. Juhlajumalanpalveluksen ja sankarihaudoilla käynnin päätteeksi itsenäisyyspäivää juhlistettiiin seurakuntakodilla pidetyssä, kaikille avoimessa tilaisuudessa. Kalajoki 500 -juhlavuoden kunniaksi juhlapuheen piti professori Juho Saari.
kuva: Miika Heikkilä
Arvoisat kalajokiset,
Viisisataa vuotta Kalajoen historiaa, onko se vähän vai paljon? Vastaus tähän kysymykseen riippuu tietysti näkökulmasta.
Kalajoen perustaa on muovannut kolme kovaa tekijää, joille viisisataa vuotta on vain hetki pidemmässä ajankulussa. Nämä ovat joki, meri ja maannousema.
Ytimeltään Kalajoki on rakentunut sen halki virtaavan joen ympärille. Jokilaakso on tunnetusti leveämpi kuin mitä siinä nykyään virtaava vesi tarvitsisi mutta siinä näkyy joen historia Suomen suurten järvien, Päijänteen ja Saimaan, laskujokena.
Sen ympärille ovat asettuneet useimmat Kalajoen kylät suistosta ylöspäin. Eräillä muilla kylillä on omat rantansa Vääräjoen ja Siiponjoen varrella. Loput kylät ovat asettuneet valtatien varteen. Liikkumista ovat vuosisatojen ajan määrittäneet joen jäätiet talvella ja vesiväylät kesällä sekä joen ylitse menevät sillat. Ruokaa on tullut joen kaloista ja sen rannoilla olleet myllyt ovat muuttaneet jyvät jauhoksi. Kaiken kaikkiaan joki on ollut pitäjän sydän.
Mutta Kalajoki ei olisi meidän tuntemamme Kalajoki, jollei se olisi meren rannassa. Pohjanlahti on tuonut monelle kalajokiselle leivän ja vienyt monelta kalajokiselta hengen, mutta myös vuosisatojen ajan mahdollistanut kaupankäynnin, teollisuuden kehityksen ja ihmisten liikkumisen.
Mutta ennen kaikkea meri määrittää vielä tänäänkin kalajokisten vuoden kierron. Sen liikkeet ja muutokset määrittävät, milloin ja missä määrin siika ja nahkiainen (muistan muuten edelleen paistetun nahkiaisen tuoksun) nousevat syksyllä jokeen, milloin syksyn myrskyt alkavat, milloin meri jäätyy, kestääkö jää kulkijaa ja voiko Kallaan ajaa, miten kevät tulee, kasautuvatko jäät, milloin meri lämpiää (tai lämpiääkö) ja miten kesällä elämä menee. Meri myös käytännössä määrää, että talojen ympärillä on tuulelta suojaavat aidat.
Joen ja meren ohella kolmas Kalajokea määrittävä kova tekijä on maannousema, jota osaltaan vahvistaa rantaan aaltojen mukana tuleva hiekka. Maannousema on vallannut mereltä maata ja muuttanut rantoja. Suurin osa tuntemastamme Kalajoesta on itse asiassa maanousema-aluetta, mistä osaltaan kertoo muinaislöytöjen sisämaahan silloisille rannoille.
Rannassa muutoksen huomaa jo yhden ihmisen elämän aikana. Minun lapsuuteni rantojen uimakivet, siis ne, joilta hypittiin veteen yleensä pää edellä, ovat kuivalla maalla kaukana rannasta. Keihäslahti, jossa lapsuudessani purjehdittiin, täyttyy pikkuhiljaa ja pienet saaret kurottavat rantaan kiinni. Pidemmällä ajalla maannousema on vielä mahtavampi voima. Luulaja-laivan haaksirikon paikalla Vihaslahden pohjukassa kasvaa nyt puita. Siinä on täytynyt olla useita metrejä vettä haaksirikon aikana.
Arvoisat kuulijat. Noiden kolmen kovan voiman – joen, meren ja maannouseman – puristamana Kalajoesta on tiivistynyt omanlaisensa pitäjä. Se on kasvanut, kehittynyt ja muuttunut osana itsenäistä Suomea viimeisen reilun sadan vuoden aikana.
Jokainen Suomen historian suuri käänne on jättänyt jälkensä myös kalajokisten elämään. Jokaiseen sotaan on täältä lähdetty ja jokaisessa sodassa on täältä myös kaaduttu. Kullakin niistä on ollut pitkät, hitaasti haalenevat varjot sekä perheiden ja sukujen elämässä että Kalajoen sisäisissä suhteissa.
Myös ihmisten lisääntyvä liikkuvuus on ulottunut Kalajoelle. Kalajoelta on lähdetty ja Kalajoelle on tultu paremman elämän perässä. Muualla Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa on mittavasti entisiä kalajokisia. Moni muutti sukulaistensa ja tuttaviensa perässä. Moni heistä on sittemmin käynyt kertomassa elämänsä menosta: monella suvulla on tallessa näitä valokuvia vuosikymmenten takaa. Moneen kauemmaksi lähteneeseen on säilynyt jonkinmoinen yhteys, mutta toki nämäkin yhteydet vuosien mittaan hiipuvat pois: lähteneiden seuraava polvi ei taida enää Kalajokisia juuriaan muistaa.
Mutta on väkeä tullut vuosikymmenten mittaan Kalajoellekin, väliin yllättävästikin paikoista. Osa on ollut käymässä, kuten Lapista sotavuosina tulleet ja sodan jälkeen lähteneet, mutta monet ovat tulleet jäädäkseen. Kukin on asettunut pitäjään itselleen sopivalla tavalla ja kasvattanut juurensa tänne. Tämän päivän kalajokisuus ei enää edellytä tai oleta kolmen tai neljän sukupolven asumista. Itse asiassa suurin osa kalajokisista on tänä päivänä muita kuin täällä ”aina” olleita, vaikka tässä salissa on varmaankin paljon samannimisiä ihmisiä kuin Kalajoen 450-vuotisjuhlassa aikoinaan oli.
Samalla pitäjää on rakennettu samassa tahdissa muun Suomen kanssa. Koko pitäjän arjen muuttivat sähkö ja muu energia, vesijohto ja viemäri, radiot ja televisiot.
Viimeistään 1960-luvulla moottorisaha (meillä oli Husqvarna), traktori (meillä se oli Fordson Major), puimuri (meillä se oli Sampo 10) ja lypsykone muuttivat maa- ja metsätaloudesta eläneiden kalajokistenkin elämän.
Viime vuosisadan alussa jokisuulle perustettu Santaholman saha loi pitäjään teollisuuden perustan ja toi pitkään leivän työväelle. Metsäkauppa, metsätyöt ja vasta 1950-luvulla päättynyt laajamittainen uitto toivat sahalle koko pitäjään ulottunutta kerroinvaikutusta. Kauppakin laajeni vaiheittain markkinoista myymälöihin.
Näiden päälle rakentuivat konepajat ja isommat tehtaat sekä paikkakunnan yksityiset ja julkiset palvelut 1970-luvulla. Tuolloin Kalajoella oli tekemisen meininkiä ja tulevaisuususkoa. Tiedä mihin suuntaan Kalajoki olisi kehittynyt, jos Rahjan satamaan olisi saatu rautatiekin. Jälkeenpäin katsottuna Kalajoki sai enemmän kuin osansa Suomen aluepolitiikan hedelmistä. Ilman sitä ei Kalajoella olisi rakennettu öljynporauslautan jalkoja ja luotu vieläkin jatkuvan metalliteollisuuden perustaa.
Samoihin aikoihin Kalajoelle alkoi tulla suuremmissa mitoissa myös tuo erikoinen kulkija nimeltä turisti. Hiekkasärkkien alue on esimerkki siitä, mitä hiekasta ja merestä saa aikaan. Muutos siellä on ollut valtava. Suvussa kerrotun mukaan isoäitini isä K.A. Siipola, jonka monet täällä vielä muistaa monen alan yrittäjänä, laittoi ensimmäisen Hiekkasärkille ohjanneen kyltin tienposkeen kaiketi joskus 1920-luvun lopulla tai 1930-luvun alussa. Näin hän teki koska tien kysyjiä rantaan ja Hilman hotellille alkoi olla runsaammin.
Hilman hotellista ja muutamasta kioskista alkanut muutos on jatkunut rakennus ja toiminta kerrallaan, ja monen mutkan kautta nykyiseen muotoon. Mitä muuta alueen kehityksestä sitten ajatteleekaan ja tiedän että tästä on monia mielipiteitä, niin yksimielisyys on siitä, että yrittäjillä ja kunnalla on ollut uskoa ja rohkeutta mennä eteenpäin.
Onneakin on toki ollut mukana Hiekkasärkkien rakentamisessa. Kalajokisten kannattaa olla kiitollisia puolustusvoimille, jotka ottivat Lohtajan Vattajaniemen rannat omaan käyttöönsä 1950-luvulla ja poistivat potentiaalisen kilpailijan markkinoilta. Veikko Huovisen Lampaansyöjät-romaanin ja siitä tehdyn elokuvan alkukohtaus on ollut omalla tavalla merkittävä Kalajoelle matkailulle.
Ja vailla merkitystä ei myöskään ole ollut Kallan tarina: jos ja kun lukee vanhoja aikakauslehtiä, niiden valossa Kalla on nimenomaisesti se, josta Kalajoki on ollut vuosikymmenet tunnettu. Muut asiat, kuten Kalajoen käräjät 1830-luvulla ja Kalajoen kapina 1950-luvun alussa ovat siihen verrattuna vähämerkityksellisiä.
Moni muukin elämänalue on kehittynyt. Joki, jonka hetken aikaa 1970-luvulta epäiltiin kuolevan, alkoi puhdistua ja nykyään se on koko lailla hyvässä kunnossa. Joutsenet ovat tulleet takaisin. Enää ei entiseen tapaan ole uutinen se, että Vihasniemeen on laskeutunut joutsenia. Siiponjoen ainutlaatuinen kanjonilaakso on nykyään hienossa kunnossa ja ihmiset ovat löytäneet ulkoilureitit. Kaikkineen tasapainoa on löytynyt monella alueella.
Arvoisat kalajokiset. Edellä on käsitelty Kalajoen perustaa ja viimeisen sadan vuoden historiaa. Muutama sana on syytä antaa itse kalajokisillekin.
Pitäjäläisten elämässä tuo viisisataa vuotta tai viimeisen sadan itsenäisyys on inhimillisestä pitkä aika. Se on itse asiassa enimmäkseen unohdettua aikaa. Kukin täällä oleva sukupolvi on vuorollaan unohtanut suurimman osan aikaisempien sukupolvien elämästä ja teoista. Tarinoista valtaosa väistämättä unohtuu ja ihmisistä on jäänyt jäljelle muistolaatta tai hautakivi.
Viidensadan vuoden takaa meillä on jäljellä muutama hajanainen muisto. Meillä ei olisi niitäkään, jolleivat edelliset polvet olisi pystyttäneet muistomerkkejä yhteisiä muistojamme kantamaan ja jollei pitäjässä olisi ollut vuosisatojen ajan sen historiasta ja tapahtumista kiinnostuneita ihmisiä.
Mutta myös ihmiset unohtuvat. Harva meistä tänään pystyy kertomaan isovanhempiensa vanhempien nimet. Näiden kahdeksan nimen takana on kuusitoista heidän vanhempaansa. Heistä harva meistä muistaa enää mitään.
Samalla pitäjä on kuitenkin tänäänkin tarinoita täynnä ja joukossa on edelleen hyvämuistista ja hyväntuulista väkeä. Tarinoita kuulee, jos jaksaa kuunnella ja ihmiset tietävät paljon sellaistakin, joka ei ole kirjoissa ja kansissa. Kuluvan syksyn aikana on eri tilaisuuksissa kerrottu Kalajoen historiaa monelta kantilta. Tämä on ollut yksittäisten ihmisten työtä. Ilman näiden historiasta kiinnostuneiden ja sen muistamisen eteen vaivaa näkevien ihmisten panosta Kalajoesta katoaa sen yhteinen muisti.
Näitä menneiden aikojen tarinoita on myös tallennettu. Iida Isokäännän kaupungintalolla oleva mittava arkisto, jos se saadaan digitalisoitua, tulee kertomaan näitä tarinoita lisää. Sen digitalisointiin ei ole enää paljon aikaa koska nauhat hiljakseen hapertuvat. Muutaman vuoden päästä aineistoa ei enää ole.
Paljon tarinoita on myös Kalajoen ”kolmen talon” – siis nuorisoseuran, suojeluskunnan Suojan ja työväentalon - ympärillä olleesta elämästä. Se into, jolla nuo talot rakennettiin ja miten niissä toimittiin, odottaa kertojaansa. Tarinat myös liittyvät kalajokisiin, kuten Kurikkalan Jussiin, Piekon Aukkoon ja Riuskan tyttöön. Kukin heistä tai niistä tuo oman osansa Kalajoen historiaan.
Pieniä yksityiskohtia on tarttunut minunkin mieleeni. Minulle isäni aikoinaan näytti, missä kohden Vuorenkalliolla venäläiset tykit olivat marraskuussa 1808. Vielä tänä päivänä Vuorenkalliolla näkyy isäni Pääsiäiskokkoon laittamien tervattujen verkkojen jättämät jäljet. Olen näyttänyt ne omille lapsilleni. Isäni äiti kertoi aikoinaan minulle vanhan sillan ylitse ratsastavista venäläisistä sotilaista matkalla Vihasniemen vartiokivelle ja kuinka kavioiden kopina oli pientä tyttöä pelottavaa. Heikkilänmäessä Etelänkylällä oleva kuoppa kertoo oman tarinansa kansainvälisestä kaupasta, jota ei uskoisi, jos ei tietäisi tai ainakin luulisi tietävänsä. Vastaavia yksityiskohtia on paljon muitakin. Niillä on oma arvonsa.
Toki on myös vielä tuntemattomia asioita, joista olisi mukava tietää ja jutella, kuten vaikkapa onko Kalajoelle pudotettujen pommien sirpaleet edelleen Valkeilla vesillä tai kerättiinkö pois asekätkentäajan aseet vai ovatko ne edelleen joen törmässä niin kuin joskus on esitetty.
Arvoisat kuulijat. Jos edellä olevaa pikkuisen tiivistää, niin viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana on Kalajoella tapahtunut enemmän kuin sitä edeltäneinä 450 vuotena. Tätä voi havainnollistaa pienellä ajatuskokeella.
Jos 1870-luvun puolivälissä elänyt kalajokinen siirrettäisiin 1920-luvulle, hän solahtaisi ympäristöönsä varsin hyvin. Tavoissa ja teoissa olisi paljon samaa. Jos hänet siirrettäisiin 1950-luvulle muutos olisi suurempi, mutta yhtä kaikki ilmassa olisi edelleen maaseudun tuoksut ja eläimet olisivat entisellään.
Mutta jos tuo 1870-luvun kalajokinen pientilallinen siirrettäisiin katselemaan kalajokisten elämää nyt joulukuussa 2025, hän saattaisi aika lailla hämmästellä kalajokisten elämänmenoa. Hän saattaisi muutaman verran vilkaista tuulimyllyjä ja miettiä, että aika paljon taitavat viljaa ja luita jauhaa. Toisaalta meidän näkökulmastamme hän olisi monella tavalla aika lailla erikoinen immeinen. Samalla tuo henkilö kuitenkin saattaisi hyvinkin olla isovanhempiemme vanhempi. Meillä olisi yhteisiä geenejä, mutta kulttuuri olisi toinen.
Kaikesta muutoksesta huolimatta tuo 1870-luvulta siirretty kalajokinen tunnistaisi jokilaakson muodon. Vielä tänäkin päivänä tuo joki määrittää sen mikä Kalajoki on. Hivenen liioitellen se luo kalajokisuutta enemmän kuin useimmat meistä ymmärtää. Ainakaan minä en sitä ymmärtänyt, kun kahdeksantoista vuoden ajan kuljin Holmanperältä pappilan sillan ylitse keskustaan. Tuskin jokeen vilkaisin, jollei sitten olleet jäät lähtemässä.
Tänään olen tässäkin suhteessa viisaampi. Useimmiten kun ylitse menen, kuljen hitaammin ja katson virtaa. Vieläkään en tosin varmasti tiedä, missä järjestyksessä sukujen kalastusjuovat ovat siellä joen pohjassa. Ehkäpä joku tänään kertoo. Jokea kannattaa joka tapauksessa katsoa. Sama kokemus lienee muillakin. Nyt kun rantoja pääsee muutenkin paremmin kulkemaan, joesta tulee luontevampi osa kalajokisten elämää.
Muutama asia ei muutu jatkossakaan. Selvää on, että joki, maanousema, meri tekevät työtään vuodesta toiseen. Ne eivät ota lomaa. Vielä hetkeen ei kaupunginjohtajan tarvitse harrastaa rajadiplomatiaa Ruotsin kanssa, mutta rantojen lähentymistä tapahtuu vinhaa vauhtia molemmilta puolilta. Merenkurkku mennee jossakin vaiheessa kiinni, ja sitten kalajokiset pääsevät asumaan järvenrantapitäjään.
Mutta kaikki muu muuttuu. Monessa asiassa kalajokiset ovat suurempien voimien armoilla. Kovin vähän kalajokiset voivat vaikuttaa suurvaltojen suhteisiin tai teknologiseen kehitykseen. Kalajokiset eivät voi myöskään osaansa enempää vaikuttaa ympäristön muutokseen.
Mutta useimmissa asioissa pitäjän tulevaisuus on sen asukkaiden omissa käsissä. Hyvät asiat kasautuvat entiseen tapaan. Huonoja asioita kannattaa mahdollisuuksien mukaan vältellä. Pitkässä juoksussa asiat etenevät ja asettuvat omiin uomiinsa, ja tulevaisuus muuttuu historiaksi entiseen tapaansa: ja siinä Kalajoella on pitäjänä edelleen oma paikkansa.